Aila Sihvonen (os. Pekkola) – 11 vuoden apteekkiura Saanilan Apteekissa.
Kuvat: Aila Sihvosen albumista
Aila Pekkola aloitti apteekkiuransa nuorena. Keväällä 1969 Ensio Saanila tiedusteli, josko Taavetin kansakoulun yhdeksänneltä luokalta löytyisi apteekkiin juoksutyttöä. Luokan opettaja valitsi ehdokkaiksi kolme oppilasta, joista Aila oli yksi. Apteekkari Saanila "kuulusteli" tytöt ja valinta osui Ailan kohdalle. Näin Ailasta tuli 16-vuotiaana, 16.6.1969, Luumäen apteekin juoksutyttö. Apteekkiura kesti yksitoista vuotta vuoteen 1980 asti. Sitten Aila meni naimisiin ja edessä oli muutto Anjalankoskelle. Sippolan apteekissa Ailan ura jatkui 11 vuotta.
Tämän jälkeen Aila kouluttautui perushoitajaksi ja muutaman vuoden päästä sairaanhoitajaksi. Nyt eläkkeellä oltuaankin Aila tekee työkeikkaa vielä aina silloin tällöin.
Omena ei putoa kauaksi puusta. Ailan vanhempi tytär on ollut farmaseuttina Kouvolan Hansa-apteekissa jo 20 vuoden ajan.
Apteekkari oli tunnettu ankaruudestaan sekä kouluttajana että esimiehenä, joten nuorelle tytölle oli jännittävää ja hiukan pelonsekaistakin aloittaa työ apteekissa. Saanila osasi käskyttää ja ottaa luulot pois. Moni apulaiseksi/juoksutytöksi hakeutunut sai lähtöpassit ja mennä menojaan, jos kuri ei miellyttänyt. Aila oli kuitenkin esimerkillisen kuuliainen ja ansaitsi vuosi vuodelta paitsi lisää luottotehtäviä myös lisää palkkaa ja ennen kaikkea Saaniloiden luottamuksen - juoksutytöstä tuli tekninen apulainen. Arvostuksen osoituksena sai Aila 23.5.1979 Suomen Kauppakamariliiton pronssisen ansiomerkin 10-vuotisesta palveluksesta. Samassa tilaisuudessa apteekkari sai oman ansiomerkkinsä 45-vuotisesta apteekkarin työstä.
Apteekin arkipäivää Ailan kertomana
Kuuliainen maalaistyttö kun olin, otin yleensä kaikki jutut tosissani ja tein kaiken, sen mukaan kuin minun käskettiin tehdä. Köyhänä ja kouluttautumattomana en nähnyt mitään muuta mahdollisuutta, kuin alistua kaikkeen komentoon ja näin varmistaa, että sain pitää työpaikkani. Komento ja oppimistahti oli kovaa. Heti alussa piti nopeasti oppia mm. latinankieliset lääkenimikkeet. Sain apteekkarilta Suomi-latina-lääkesanastokirjasen – kotilukemiseksi tietenkin. Minä luin ja opin.
Työni alkuaikoina tuotettiin apteekissa kaikki lääkkeet itse. Päänsärkypulverit valmistettiin sekoittamalla jauhemassa tasaiseksi suuressa emaliastiassa. Sitten taiteltiin paperiset "kapselit" ja niihin lusikoitiin oikea määrä valmista jauheseosta. Kamferitipat, ruusuntipat, valeriaanatipat pullotettiin 50 ml:n lasipulloihin. Etiketit pulloihin oli liimattava täsmällisesti millin tarkkuudella oikeaan kohtaan. Lääkeaineet ostettiin lääketukkuliikkeistä. Apteekissa oli kullekin tukulle oma puutevihkonsa, mihin käytiin kirjoittamassa niiden lääkevalmisteiden nimet ja määrät, mitä piti tilata lisää. Lääketukut soittivat sovittuina päivinä apteekkiin ja toimittivat lääketilaukset omilla autoillansa apteekille. Alussa lääketukkuja oli kolme; Orion, Tamro ja Aurum, joista viimeinen jäi myöhemmin pois. Kuljettajat veivät tavarat laatikoissa ulkovajaan, josta me tekniset heti haimme lääkkeet sisälle ja tarkastimme, että toimitus on oikein ja veimme lääkkeet kaappeihin paikoilleen.
Olen ollut mukana valmistamassa kaikkia mahdollisia lääketyyppejä: voiteita, liuoksia, linimenttejä ja pulvereita. Pillereitä tuli myös pyöritettyä, mutta vain muutama annos, ei enempää, niiden apteekissa itsetehtyjen pillereiden aika alkoi tuolloin olla jo ohi. Lääkärin määräämiä voidesekoituksia tehtiin paljon. Voiteiden valmistukseen liittyi myös "tuubitustyö". Farmaseutti huolehti ainesosien punnituksista ja mittauksista. Tekniset apulaiset osallistuivat kaikkiin muihin lääkkeiden valmistustehtäviin. Me tekniset apulaiset myös haimme kaikki suurissa lasiastioissa säilytettävät, valmistukseen tarvittavat aineet varastoista. Astioita oli joka puolella apteekkia; alakerrassa ja kellareissa sekä myös vintillä. Lyijyvettä, suolahappoa ym. liuoksia meni paljon. Ne olivat suurissa lasipulloissa, joista liuoksia kaadettiin esimerkiksi puolen litran pulloon asiakkaalle.
Teknisten apulaisten tehtäviin kuului myös puhelimeen
vastaaminen. Ja puhelin kyllä soikin! Kunnanlääkärinä siihen aikaan oli Osmo J.
Weijo ja eläinlääkärinä Erkki E. Luukka. Molemmat tohtorit soittivat
lääkemääräyksensä apteekkiin, eivätkä itse kirjoittaneet yhtäkään reseptiä. Me
tekniset kirjoitimme käsin puhtaaksi puhelimessa vastaanotetun määräyksen
keltaiselle Kelan lomakkeelle, missä luki "PUHELINRESEPTI. En muista
minkälaiselle lomakkeelle kirjoitimme eläinlääkkeet? Olisikohan ollut vain
valkoinen paperi kyseessä? Koneella kirjoitettiin sitten "signatuuri", joka
liimattiin asiakkaalle menevään lääkepurkkiin, pulloon tai pakkaukseen. Siihen
tuli lääkkeen nimi, käyttöohje, lääkäri, päivämäärä ja potillaan nimi myös.
Noin 2–3 vuotta myöhemmin olin jostain syystä saavuttanut apteekkarin ja silloisen proviisorin Antero Saanilan luottamuksen. Toimenkuvani muuttui, mikä näkyi myös palkassani. Sain peräti 400 markkaa kuukaudessa. Elettiin vuotta 1974. Verot oli palkasta vähennetty pois verohallinnon opuksen listan mukaan. Muita pidätyksiä palkasta ei siihen aikaan ollut. Palkanmaksupäivä oli aina kuukauden viimeisenä päivänä, jolloin apteekkari kutsui jokaisen meistä työntekijöistä vuorotellen konttorihuoneeseen ja ojensi henkilökohtaisesti kullekin rahat kirjekuoressa.
Työvuosien karttuessa sain luottotehtäviä. Sain esimerkiksi olla mukana viikonloppupäivystyksessä, missä apteekkarin lisäksi oli työssä aina yksi tekninen henkilö. Apteekkari oli omalla privaattipuolellaan ja tekninen apulainen apteekissa. Asiakkaan tullessa noutamaan lääkkeitä otin hyllystä odottavat lääkkeet ja menin lääkkeiden kanssa privaattipuolelle kertomaan apteekkarille, että tämä asiakas tuli hakemaan näitä lääkkeitä. Apteekkari kuittasi nimikirjoituksellaan lääkkeet ja saattoi sitten joskus sanoa: "Anna pois vain, kyllä sinä lukea osaat". Sain myös olla tosi paljon tiskissä/käsikaupassa myymässä asiakkaille ilman reseptiä olevia lääkkeitä ym. apteekkitavaraa.
Toimistopuolen hommiinkin sitten pääsin. Tein pienimuotoisesti alkukirjanpitoa apteekissa tilitoimistoa varten ja laskin henkilökunnan palkat. Minusta tuli luottotyöntekijä. Mieleen on jäänyt mieluisa tapahtuma: apteekkarin puoliso Helena Saanila esitteli kerran minut (en muista kyllä kenelle) "Tässä on meidän Aila".
Työaikoja piti noudattaa tarkasti. Tehtiin kuusipäiväistä työviikkoa. Jossain vaiheessa tuli puolipäivävapaa. Esimerkiksi lauantaina sai lähteä töistä jo klo 12.00.
Apteekilla oli myös erään pariskunnan kotona Jurvalan suunnalla lääkekaappi, mistä kyläläiset saattoivat ostaa ensi hätään lääkkeitä. Hoidin tämän lääkekaapin täydennykset ja tilitykset.
Ja sain tosiaan sen pronssisen ansiomerkin 10-vuotisesta palvelusta. Kyllä apteekkari kohteli minua hyvin kunnioittavasti sitten, kun olin saavuttanut hänen luottamuksensa.
Sattumuksia
ja sanan säilää
Apteekkari Saanilaa pelättiin jonkun verran. Tässä yksi mieleen jäänyt pelottava tilanne: Apteekkari tuli omalle pienelle kassarahastollensa toiselle puolen työpöytää vaihtamaan rahaa. Minä "tuubitin" salvaa vastapäätä. Naputin voideputkea, jotta voide valuisi syvemmälle putkeen. Liian voimakkaasti sitten naputin, minkä seurauksena salvaseoksesta lensi klöntti suoraan Saanilan silmälasiin. Minä säikähdin "kuollakseni", mutta yllättäen apteekkari ei ollut moinaskaan, kävi putsaamassa lasit ja vieno hymy kasvoillaan jatkoi rahan vaihtoa. Ilmeisesti näki säikähdykseni. Eli kyllä apteekkarissa oli myös se inhimillinen puoli!
Kerran apteekkarille kävi varmasti ajatusvirhe. Työturvallisuudesta oli kyse. Oli kesähelle hän pyysi minua kanssaan ulkovajaan kaatamaan ammoniakkia tosi isosta kanisterista 10 litran lasipulloihin. Vaja oli tosi lämmin. Alettiin kaataa ammoniakkia pulloihin ja ei aikaakaan, kun ammoniakin höyry täytti koko vajan. Silloin luulin, että keuhkoni repeävät, kun ei pystynyt saamaan henkeä. Tuntui vain se hirvittävä ammoniakin katku. Apteekkari oli lähempänä ovea ja pääsi pian ulos. Minä olin avonaisten kanisterien ja pullojen takana, joista ammoniakkihöyry nousi ja levisi, oli vain päästävä sen kaiken läpi ja ulos ja pääsinhän minä.
Muita kollegoita aikanani apteekissa:
Doris Lindström, Bertta Pohjonen, Merja Parkkonen, Varpu Kiukas, Hannele Timonen ja proviisoreina Veikko Haikala ja Markku Pohjanpalo.
Kerran piti lähteä hakemaan alakerrasta latinan kielellä olevaa kilotavaraa ja kun en tarpeeksi nopeasti selviytynyt, tuli jo huuto apteekkarilta, "Mikä siellä kestää, onko siellä synnytystuskia?"
Jälleen kerran etsiessäni kellarista lääkepulloa minulta putosi käsistä yksi lasipurkki, missä oli valmista suopaa - Sapo kalinus venalis. Tuon nimen muistan varmaan ikuisesti. No, purkki meni rikki ja suopa levisi kellarin lattialle. Kyllä minulle tuli hätä, kun yritin suopaa pyyhkiä ja hävittää lattialta, mutta se vaan vaahtosi ja vaahtosi -100 %:sta saippuaa kun oli.
Vaihtorahaa piti hakea usein pankista. Jos reissuun kului apteekkarin mielestä liikaa aikaa, moitti hän heti ja kysyi, että "Oliko siellä joku este?". Jos vastasin, että siellä oli ihmisiä, Saanila saattoi vastata: "Ai ihmisiä, eikö ollutkaan lehmiä tai lampaita".
Apteekissa ei saanut nauraa, eikä myöskään istua muulloin kuin silloin kun kirjoitti reseptejä. Koko ajan piti olla työn touhussa; täyttämässä tai pyyhkimässä hyllyjä ja sen sellaista.
Apteekkari oli lähes aina melko suorasanainen asiakkaita kohtaan heitä palvellessaan. Kerran apteekkari kysyi asiakkaalta: "Mitä te täällä oikein odotatte?", mihin asiakas vastasi, että "Lääkkeitähän minä", johon apteekkari puolestaan kommentoi. "No ei täällä linja-autoa saakaan odottaa".
"Ilon
päivä" meille muille apteekkilaisille koitti aina, kun apteekkari ilmoitti
aamulla, että lähtee Lappeenrantaan tilitoimisto- ym. asioita toimittamaan.
Pillerinpyöritystä
Vielä tietoisku pillerin valmistuksesta. Pillerin valmistusta varten oli ihan omat välineensä: kaksi metallista levyä joissa toisessa ohuet urat ja pienehkö käteen sopiva tasainen rauta. Pillerimassa oli hyvin sekoitettu lääkeaineista tahnamaisen kiinteäksi. Sitten massaa laitettiin metallisiin uriin ja tasoitettiin massan pinta. Sitten urista otettiin pillerin kokoiset pikku palat ja kumottiin ne tasaiselle levylle. Näitä paloja minä pyörittelin sitten yksi kerrallaan käsin pientä tasaista "rautaa" käyttäen. Joku muu saattoi pyörittää kaksikin kerrallaan, mutta minä halusin onnistua kerralla. Pyörittäminen oli tosi tarkkaa ja herkkää puuhaa. Pilleristä piti tulla pyöreä. Pillerit kuivatettiin sitten kaapissa.